Waynen kartanon historia
Upea friisiläinen heilauttaa päätään, ja kimeä hirnahdus halkaisee ilmaa salaman tavoin. Sen yönmusta karvapeite on kostunut hiestä, ja se loikkii narun päässä kuin vieteri. Oria taluttava mies on täysin rauhallinen, hän vain naurahtaa hevosen innostukselle. Hän huikkaa tallipojalle ja pyytää laittamaan tamman valmiiksi. Seuraavana kesänä pienen, hiilenmustan tammavarsan hontelot jalat kiidättävät sitä pitkin kirkkaanvihreää niittyä...
Oli vuosi 1962. Englantilaissyntyinen John Wayne astui sisälle vanhaan tallirakennukseen rikkoen vuosien aikana kertyneen paksun tomukerroksen. Kenkien kopina kaikui koko rakennuksessa, kun hän asteli käytävää pitkin kurkaten uteliaana jokaiseen karsinaan. Ne olivat suuria ja vanhanaikaisen koristeellisia, juuri täydellisiä hänen tarkoituksiinsa. Tila oli valtavan suuri, karsinoita oli yli 40 ja ympärillä levittäytyi monen hehtaarin kokoiset laitumet ja kilometreittäin loistavia maastopolkuja.
"Tilat ovat upeat, varmasti täydelliset herran hevosille" Johnin takana kulkenut vanha mies puhkesi puhumaan. Hänen kasvoiltaan loisti innostus. "Tällaisen tallin ei soisi olevan tyhjillään, herra. Mutta silti täällä ei ole ollut hevosia miesmuistiin, minä olen jo vanha enkä minä pysty enää hevosta hoitamaan, kun on tuo reumakin..." mies selitti ja kääntyi suurimman karsinan puoleen, huokaisten teatraalisesti. "Oi Musta, missä lie sekin on, myytiin sille karmealle Halleyn eukolle, kilpakentille se ori kuuluu, varmasti nyt jo olympialaisissa" hän jatkoi, aivan kuin olisi jo unohtanut Johnin olemassaolon. "Vuosi 1901, muistan sen päivän kuin eilisen. Musta on kaikkein aikojen upein varsa, joka on syntynyt tällä tilalla. Koko Britannian kovin estehevonen jo 5-vuotiaana. Vielä upeampi kuin isänsä, se tumma hannoverilainen ori. Se oli kerran minun hevoseni, Musta. Mutta eihän köyhällä tallipojalla ole varaa hevosta pitää, ei. Ja nyt kun minulla olisi varaa, ori on kadonnut kuin tuhka tuuleen." mies väänteli käsiään tuskaisena. "Voi kun saisin vielä edes nähdä sen, minun Mustani... Että siitä pidetään hyvää huolta. Se on hieno hevonen, niin hieno..."
John kohotti kulmiaan. Häntä alkoi epäilyttää ostaa tilukset höyrähtäneeltä ukolta, joka odotti 61-vuotiaan hevosen ilmestyvän hänelle ja kisaavan olympialaisissa. Mutta tämä oli hänen elämänsä tilaisuus, hän ei saisi päästää sitä käsistään. "Paljonko..." hän oli juuri sanomassa, kun hän kuuli oudon äänen takaansa. Hän kääntyi katsomaan, mutta näki vain hämähäkinverkkoja, jotka roikkuivat karsinoiden päällä kuin huntu. John pyyhkäisi katseellaan tallia, kunnes tajusi jotain outoa. Hän astui kaksi askelta eteenpäin. Eräs karsina, viides vasemmalta, oli täysin puhdas. Ovi oli aavistuksen raollaan, eikä siinä riippunut yhtään hämähäkinverkkoa. "Onko tätä käytetty hiljattain?" John kysyi mieheltä, joka astui silmäkulmiaan pyyhkäisten hänen suuntaansa. Kun tämä näki karsinan, hän jähmettyi paikoilleen, kauhistuneen ilmeen levitessä hänen ahavoituneille kasvoilleen. Hän osoitti karsinaa vapisevin sormin. "S-se... Se on Redin karsina" hän sopersi ja alkoi perääntyä hitaasti. "Älä koske siihen, luulin että se olisi jo poissa, mutta se on tullut takaisin, se on paha" hän sopersi niin nopeasti, ettei John meinannut pysyä perässä.
"Rauhoitu nyt hyvä mies, ehkä joku on vain lainannut sitä, tai jotain" John tyynnytti tavanomaisen rauhalliseen tyyliinsä ja tutki karsinan oveen naulattua kylttiä: "Red Shadow, s. 1897, trakehnerori, i. Vermilion, e. Blank Answer". John ei ollut puoliveristen asiantuntija, mutta sen mitä hän oli kuullut, suvullisesti tämä ori oli ollut aikansa huippua. Hän sanoi sen myös miehelle, joka ei ollut rauhoittunut piiruakaan. Mies tuntui hieman tokenevan hänen sanoistaan ja puhkesi puhumaan. "Red oli, ei, Red on huippusukuinen mutta sekopäinen, hullu hevonen. Ikinä tavannut sellaista hevosta, tarvitsi kalterit tarhaansakin... Hyökkäsi päälle heti kun silmä vältti, ja joskus vaikka ei välttänytkään" hän pudisteli päätään. Yllättäen hän melkein huusi "Miksei se jätä minua rauhaan! Täysi sekopää, sille oriille ei näköjään yksi kuula ole tarpeeksi!" ja ryntäsi ulos ovesta.
John ei voinut kuin hämmästellä miehen reaktiota. Ilmeisesti vanhuus vaatii veronsa, hän tuumi. Hän kurkkasi karsinaan ja säpsähti tahtomattaankin. Pohjalla, ohuen ja selvästikin hyvin vanhan turvekerroksen päällä näkyi selvästi neljä tuoretta kavionjälkeä.
Vanha mies oli säikähtänyt niin paljon, että myi tilukset Johnille pilkkahintaan. Kahden viikon päästä vanha mies löydettiin tallin lattialta Redin karsinan edestä, kuolleena. Kuolinsyytä ei koskaan saatu selville, ja John lukitsi Redin karsinan oven ja peitti sen pressuilla välttyäkseen näkemästä kavionjälkiä. John perusti paikalle friisiläisiä kasvattavan siittolan, joka menestyi erinomaisesti 1963-1980 -luvuilla. Vuonna 1981 tilat alkoivat käydä ahtaiksi, ja John päätti ottaa lukitun karsinan käyttöön. Hän oli jo lähes unohtanut vuosien takaisen pelon ja majoitti siihen tallin ylpeyden, Sacha -tamman. Sacha oli viimeisillään tiineenä ja synnyttäisi minä hetkenä hyvänsä. Edellisenä iltana John oli levoton. Hän kävi tunnin välein katsomassa tammaa, mutta nukahti lopulta aamuyöstä tallin sohvalle. Herättyään hän löysi tamman karsinastaan makaamasta pieni, rautias varsa vierellään. Sacha oli kuollut varsomiseen ja musta friisiläinen oli jättänyt jälkeensä rautiaan, läsipäisen siron orivarsan, joka tuijotti Johnia suoraan silmiin kuin paholainen. Huhupuheiden mukaan tapahtuma oli liikaa miehelle, joka sekosi ja joutui pari kuukautta myöhemmin mielisairaalaan. Orivarsaa ei koskaan löydetty - kuulopuheiden mukaan John oli hukuttanut varsan läheiseen jokeen. Monet ovat sitä mieltä, että John oli alun perinkin mielisairas ja kavionjäljet ja rautias varsa olivat hänen skitsofreenisen mielensä tuotetta. Oli miten oli, tilukset olivat jälleen myytävänä - ja tällä paikalla sijaitsee nyt Moniet. Kaya on aina pitänyt itseään selväjärkisenä "jalat maassa" -tyyppinä, joten kirottu karsinakin sai asukkaan - Läänin Leonardo. Eihän aaveita ole - eihän?
|
|
